Kummavalon tarina

Pakat olivat vain puolet perinnöstä. Niiden mukana Saga sai vihkoja, irrallisia lehtiä ja korttien väliin taitettuja paperinpaloja. Tekstit eivät muodostaneet valmista kirjaa. Ne kulkivat sivujen laidoissa, nuolina, alleviivauksina ja lyhyinä huomioina, jotka oli kirjoitettu eri aikoina ja eri kielillä.

Kun Saga alkoi järjestää aineistoa, vuosikymmenten välistä löytyi outoja vastauksia. Yhden naisen kirjoittama kysymys sai täydennyksen toisella käsialalla monta vuotta myöhemmin. Samat merkit, värit ja avainsanat palasivat, vaikka niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan tavanneet. Muistiinpanot näyttivät keskustelevan keskenään sukupolvien yli.

Vähitellen Saga ymmärsi, etteivät naiset olleet kirjanneet vain ennustuksia. He olivat merkinneet muistiin, miltä kortti tuntui, mitä kysyjä ei sanonut ja miten tilanne myöhemmin muuttui. Vanhoja tulkintoja korjattiin, haastettiin ja täydennettiin. Perinne ei ollut pysynyt elossa siksi, että kaikki toistivat samaa, vaan siksi, että jokainen uskalsi katsoa uudelleen.

Muistiinpanojen kieli ei ollut salainen siksi, että se olisi pitänyt piilottaa. Se oli salainen, koska sen ymmärtäminen vaati aikaa, yhteyksiä ja monta naista lukemaan samaa tarinaa omasta ajastaan käsin.