Kummavalon tarina

Sagan käsiin päätyneet korttipakat eivät muodostaneet siistiä kokoelmaa. Ne olivat eri-ikäisiä, eri maissa painettuja ja selvästi käytössä kuluneita. Jotkin olivat saapuneet kirjeiden mukana, toiset matkalaukkujen pohjalla, vaatteisiin käärittyinä tai vihkojen väliin piilotettuina.

Pakoissa näkyi niiden matka. Reunat olivat pehmenneet käsissä, korttien taakse oli kirjoitettu sanoja useilla kielillä ja joihinkin kuviin oli lisätty pieniä merkkejä. Muutamasta pakasta puuttui kortti, ja yhdessä oli saman kortin kaksi erilaista versiota — kuin joku olisi täydentänyt kokonaisuutta sillä, mitä matkalla oli saatavilla.

Kun Saga asetti pakat rinnakkain, hän huomasi, etteivät erot rikkoneet perinnettä. Ne kertoivat sen eläneen. Jokainen uusi maa, koti ja sukupolvi oli muuttanut tapaa, jolla korteista puhuttiin, mutta niiden äärelle pysähdyttiin aina samasta syystä: jotta epäselvä ajatus saisi muodon ja vaikea kysymys paikan tulla kuulluksi.

Pakat eivät kuljettaneet mukanaan vain kortteja. Ne kuljettivat naisten kädenjälkiä, matkoja ja tapaa nähdä — pientä karttaa suvusta, joka oli elänyt monen rajan molemmin puolin.