Kummavalon tarina

Saga varttui suvussa, jossa kortit eivät olleet vain kuvia paperilla. Hänen äitinsä Aino tulkitsi niitä, ja ennen Ainoa samaa teki Sagan isoäiti. Kortit kuuluivat kodin hiljaisiin hetkiin, keskusteluihin ja kysymyksiin, joihin ei aina löytynyt suoraa vastausta.

Kun suvun vaiheita katsotaan kauemmas taaksepäin, sama perinne ilmestyy uudelleen Euroopan eri maissa. Sukupolvesta ja paikasta toiseen kulkeneet tulkitsijat olivat kaikki naisia. Osa auttoi ihmisiä avoimesti, osa vain keittiönpöydän ääressä ja luotettujen kesken. Kaikkina aikoina tällaisesta taidosta ei ollut turvallista puhua ääneen.

Lahja ei kulkenut suvussa valmiina oppina. Se kulki katseissa, sanonnoissa, muistiinpanoissa ja tavoissa käsitellä kortteja. Jokainen nainen jätti siihen oman jälkensä, mutta jokin tunnistettava säilyi: ajatus siitä, että kortti ei käske eikä määrää. Se auttaa näkemään sen, minkä jo ehkä tietää, mutta ei ole vielä osannut sanoa ääneen.

Kummavalon ensimmäinen valo syttyi tästä ketjusta — naisilta, jotka säilyttivät perinteen ja antoivat sen kulkea eteenpäin.